Kenelle sytytän kynttilän

Kaiverrettujen kurpitsoiden, noidanhattujen ja luurankojen vallatessa markettien hyllyt ilmestyy kauppoihin myös hautakynttilöitä ja kukkia. Kaiken Halloween-hössötyksen ohella onkin muistettava, miksi pyhäinpäivää oikeastaan vietetään? Koska oikeasti, sehän on pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistopäivä.

Minäkin sytytän kynttilän. Vuosi sitten, 30.10 oli surunpäivä. Muiden valmistellessa Halloween-juhlia, me itkimme silmät verisinä pienen kissamme hautajaisissa. Kyllä, ne olivat minulle hautajaiset. Oman lemmikin löytäminen ojasta jouduttuaan törmäykseen auton kanssa on aivan hirveää.

Kuolema on asia, joka on niin käsittämättömän vaikeaa ymmärtää. Se on ikuista, lopullista ja yleensä se tulee liian äkkiä. Olen menettänyt läheltäni vain isoisäni ja isoisoäitini, toista en edes ehtinyt tuntea ja toisen kuolema iän lähennellessä sataa oli täysin luonnollista. 

Ennen kissamme kuolemaa, en siis tiennyt millaista on surra niin, että sydäntä särkee ja kyyneliä tulee enemmän kuin silmät voivat suodattaa. Ensimmäistä kertaa joku lähti läheltäni täysin odottamatta. En ehtinyt hyvästellä.

Kissamme kuoliniltana olin varma, että en toivu koskaan. Tarkastin sinä yönä ainakin kymmenesti, että toinen, sängyn jalkapäässäni nukkuva kissa edes hengitti. Tuntui siltä, että jos menettäisin läheltäni jonkun vielä tärkeämmän, tarkoitan ihmisen, en ehkä kestäisi sitä.

Nyt vuoden jälkeen en voi vieläkään sanoa, että olisin toipunut kissamme kuolemasta. Läheisen kuolemasta ei toivu koskaan, se vaan muuttaa muotoaan ja sen kanssa on opeteltava elämään. Itken silloin tällöin edelleen, esimerkiksi nyt. Suru on erilaista. En enää kysele miksi ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Nyt se on muuttunut ikävöimiseksi ja kaipuuksi.

Kenelle sinä sytytät kynttilän?