Wohoo, musta tulee liikuntaneuvoja!

Keskiviikkona se räpsähti, nimittäin tieto toisen asteen uusista opiskeljoista. Hoin Samille, että olen varma, etten pääse Kisakallioon ja availin samalla tietokonetta kädet täristen jännityksestä. Sitten, ihan yllättäen, silmiini räpsähti pitkä nimilista. Ja mitä? Siellä oli minun nimeni! Luin sen superpikavauhtia ainakin kolme kertaa uudestaan, katsoin Samia ja sanoin: " Mä pääsin ". Aloin itkeä ihan hysteerisesti ja en voinut uskoa, että nimeni oikeasti oli listalla. Vasta perjantaina, kun kirje Kisakalliosta tipahti postiluukkuun, minusta alkoi todella tuntua siltä, että minusta on kovaa vauhtia tulossa liikuntaneuvoja!

Huomaisitte varmaan, että en kirjoittanut mitään pääsykokeista koko odotusaikana. Tulokset pyörivät tottakai mielessä ihan jatkuvasti, mutta pelkäsin niin paljon, että pisteeni eivät riittäisikään. Vaikka pääsykokeet menivätkin suhteellisen hyvin, en halunnut innostua liikaa, koska pelkäsin suurta pettymystä. 

Minähän osallistuin pääsykokeisiin hieman puolikuntoisena, koska umpilisäkkeen tähystysleikkauksesta oli vielä niin lyhyt aika. Itsevarmuus kaikkeen tekemiseen olikin vähän tiessään. En pystynyt harjottelemaan juuri ollenkaan ja pääsykokeita edeltävänä iltana panikoin, koska en osannutkaan tehdä kuperkeikkaa oikein. Vaikka, ei sitä kuperkeikkaa lopulta edes vaadittu.

Pääsykokeet alkoivat soveltuvuuskokeilla, jotka psykologin mukaan sujuivat minulta todella hyvin. Kävimme siis jokainen vuorollamme psykologin juttusilla. Osa hakijoista koki keskustelun ahdistavaksi, mutta itse vertaisin sitä työhaastatteluun. Psykologini oli sitä paitsi ihan äärettömän ystävällinen vanha mies, joten meidän juttuhetkemme eteni todella sujuvasti. 

Kirjallisten osioiden ja haastattelun jälkeen alkoivat varsinaiset urheilusuoritukset. Pääsimme hyppäämään heti alkajaisiksi altaaseen ja näyttämään uintitaitomme. Olin ensimmäisenä vuorossa ja ymmärsin ohjeet väärin, joten suoritukseni oli hieman katkonainen. Harmitti, koska uinti oli oma vahvuuteni ja huonot ohjeet tuntuivat pilanneen mahdollisuuteni tässä suorituksessa. Päätin kuitenkin, etten lannistuisi, vaan panostaisin seuraaviin pisteisiin. 

Toisena vuorossa oli ohjaustehtävä. Itse sain hommakseni ohjata muille harjoituksen, joka kehittää osallistujien voimaa. Laitoin porukan kantamaan toisiaan repparissa ja välillä punnertamaan, kyykkäämään ja vaihtamaan kantajia. Olin juuri pääsemässä vauhtiin, kun arvioijat kertoivat, että riittää jo. Säikähdin hieman. Olinko tosiaan niin surkea, että he eivät halunneet nähdä enempää? :D Haha.

Ohjauksen jälkeen oli vuorossa palloilu ja aluksi pääsimme pelaamaan koripalloa. Arvioijat seurasivat tiimitoimintaamme ja komminikointia toisten kanssa. Tämä osio oli mielestäni aika helppo, koska rakastan pallopelejä ja nuorempana pelasin koripalloa, joten tekniikkakin oli jollain tasolla vielä muistissa. Pelailun jälkeen pääsimme suorittamaan esterataa, joka piti ensin kiertää jalkapallon ja sitten sählypallon - ja mailan kanssa. Olin tyytyväinen tulokseeni ja siirryin hyvillä mielin seuraavalle pisteelle.

Nyt vuorossa olikin rytmiikka ja kehonhallinta. Tämä osio oli ehkä kaikista hulvattomin, sillä meidät laitettiin kiertämään tatamia jenkan tahtiin! Monen leuat loksahtivat auki tämän tehtävän kohdalla, itselleni tämä oli kuitenkin helppo, sillä tanssinhan lukiossa vanhat ja askeleet olivat vielä tuoreessa muistissa. Tämä osio toikin varmasti paljon pisteitä, jee! Jenkkaamisen jälkeen saimme vielä itse tanssia kajareista soivat musiikin tahtiin ja heittäytymiskykyämme arvioitiin.

Näiden tehtävien jälkeen siirryimme kehonhallintaan, joka meni omalta osaltani surkeasti. Siltataivutusta en pystynyt tekemään operoidun vatsan takia, eteentaivutus haarat levällään on minulle maailman vaikein venytysasento ja käsilläseisonta seinää vasten oli myöskin todella haastavaa. Möh, tuli vähän paha mieli, mutta päätin kuitenkin tsempata vielä viimeistä osiota varten.

Viimeisenä meillä oli vuorossa kestävyys ja juoksun piip-testi. Ja voi, miten vieläkin harmittaa, kuinka surkeasti tämä meni! Tipuin ensimmäisten joukossa, koska hapenottokyky oli päässyt heikentymään merkittävästi pitkän urheilukiellon takia. Tuntui todella nöyryyttävältä pudota melkein heti, koska yleensä on kuitenkin pärjännyt urheilussa niin hyvin. Purskahdinkin samantien itkuun ja istuin tekonurmelle murtuneena. Silloin olin varma, etten tulisi kouluun pääsemään.

Toisiin kuitenkin kävi! Olin yksi niistä 23:sta, jotka saivat opiskelupaikan n. 130 hakijan joukosta, ja jotka aloittavat syksyllä opintonta Kisakallion urheiluopistossa. Vaikka rakastankin kesää, niin ymmärrätte varmaan, että voisin mielihyvin hypätä jo elokuuhun! Viimeinkin olen löytänyt alan, josta voin olla ylpeä, ja josta todella tahdon tehdä itselleni ammatin ja olla siinä hyvä.